Tällä viikolla blogipäivityksen takana häärää Iida, jonka teatterititteli Koukkuniemen näytelmäprojektissa on ylevä ja vallanmakuinen ‘järjestäjä’. Käytännössä lähettelen sähköposteja, hoidan tulevaa lipunmyyntiä, ja esimerkiksi viimeviikkoina tunteja kului työpajojen litteroinnin parissa.

Litterointihan tarkoittaa sitä, että kuuntelin kaiuttimet täysillä nauhoitteita työpajoista, joissa työryhmän väki muistelee menneitä vanhainkodin asukkaiden kanssa. Näihin työpajoihin sisältyi myös virkistäviä aktiviteetteja, kuten laulua, musiikin kuuntelua ja jopa paikan päällä musisointia. Olipa pari tanssipajaakin, joissa pistettiin jalalla koreasti! Vanhusten muistelujen kuuntelu on ollut avartavaa ja liikuttavaa puuhaa. Erityisen hienoja olivat hetket, joista kuulee kuinka tärkeää vanhukselle on päästä jakamaan muistojaan.Omaa opiskelualaani, kirjallisuustieteitä, pääsen soveltamaan muun muassa muisteluvihon kirjoittamisessa sekä mahdollisissa lehtiartikkeleissa.

Viime maanantaina järjestetty työryhmätapaaminen kului vanhuskummitapaamisten purkamisen merkeissä. Oli ilahduttavaa, että lähes jokainen on päässyt tapaamaan omaa kummiaan. Oli myös lohduttavaa, että muillakin ilmeni samoja tunteita vanhuskummeilun suhteen kuin itsellä: tilanne on vieras, eikä pelkästään vieraan ihmisen vaan myös monille uuden ympäristön, vanhainkodin, takia. Toiminta voi tuntua raskaalta, mutta sen anti jokaiselle osapuolelle (vieraalle, vanhukselle ja näytelmälle) on sen arvoista. Vaikka itseänikin on jännittänyt mennä moikkaamaan omaa vanhuskummia, olen aina lähtenyt hyvillä mielin. Tämä on huomionarvoinen seikka, sillä olen yleensä aika ankealla tuulella.

Työryhmätapaamisissa olen tutustunut uusien ihmisten lisäksi uuteen maailmaan. Teatterityöneitsyelle kaikki näytelmän luomiseen liittyvä on uutta ja uteliaisuutta herättävää, niin käytännön järjestelyt kuin näyttelemisen taitokin – etenkin kun on itse niin esiintymiskammoinen, että punastelee kun pitäisi jo tutuksi ja turvalliseksi tulleen työryhmän edessä puhua. Alun perin lähdin hommaan mukaan huomatessani vanhan ystäväni Meri-Maijan huutelevan Facebookissa vapaaehtoisia auttelemaan. Ajatus jokusen flaijerin levittämisestä kesän tullen on eskaloitunut ensisijaiseksi työksi, eikä se haittaa lainkaan. Päinvastoin, viimeisin työryhmätapaaminen muistutti taas kuinka hirmuisen innoissani olen siitä, että saan olla tässä mukaan!

Kuten työryhmän henkilökuvaukseen asian niin hienoin sanoin muotoilin, olen iloinen saadessani auttaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti arvokkaassa projektissa. Puhumattakaan siitä, että samalla voin tukea hyvää ystävää. Saati sitten siitä, että pääsen tutustumaan jännittäviin ihmisiin ja teatterin mystiseen maailmaan!

Treenikautta kohti hiiviskeltäessä paineita ja stressiä kasaantuu varmasti jokaisen olalle, mutta se kertoo vain projektin merkityksellisyydestä. Toki äärimmäiselle pessimistisyydelleni uskollisena pelkään, että seuraavan blogivuoroni koittaessa viikolla 31 väännän itku kurkussa ja hampaat irvessä katkeraa päivitystä koko projektin ja ihmiskunnan pahuudesta, mutta tällä hetkellä olo on vilpittömän iloinen ja innostunut. Välttelen sanaa ”huikea”, mutta nyt kuulkaas on sen paikka: Huikeaa kevättä kaikille!

Iida Salokorpi, järjestäjä/tuotantoassistentti