Katariina Fleming lähetti meille kirjoittamansa lehtijutun, joka ei koskaan päässyt painoon. Kiitos Katariina!
Koukkuniemen Kalevala hanke teki soveltavaa teatteria
Vanhusten muistot pääsivät näyttämölle
Näsijärven rannalla, Koukkuniemen pihalla, koettiin tänä kesänä ennen näkemättömiä teatterielämyksiä. Ikäihmisten haastattelujen perusteella syntyi esitys, joka valotti elämää aina 1900 luvun alusta. On elomme muistoja vain näytelmä herätti henkiin vanhusten rakkaat ja raskaatkin muistot.
Näytelmän ohjaaja, teatteriilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Meri-Maija Näykki, 23, kyseli lapsena pikkumummiltaan Eilalta millaista elämä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli ollut. Mummi kertoi tarinoita ja innostui myöhemmin kirjoittamaan muistonsa kirjaseen. Tästä Meri-Maija sai idean vanhusten muistojen ja kokemusten tallentamisesta jälkipolville. Niinpä hän kokosi nuoren porukan ja perusti Koukkuniemen teatterin.
Yhdessä opiskelutoverinsa Marko Tammisen kanssa Näykki haastatteli Koukkuniemen asukkaita ja niiden perusteella syntyi näytelmän käsikirjoitus. Esitysdramaturgiksi saatiin lahjakas 20vuotias Iira Halttunen, joka kirjoitti Komteatterille ensimmäisen näytelmänsä jo 14vuotiaana.
On elomme muistoja vain on rakenteeltaan sirpalemainen. Kohtaukset ovat melko lyhyitä ja esitys soveltuu hyvin muistisairaillekin. Ikääntyneet katsojat eläytyivät täysin näytelmään. Eräs mummo alkoi laulaa näyttämölla alkanutta Mä oksalla ylimmällä laulua muistaen kaikki säkeistöt. Laulujen sanat pysyvät usein mielessä, vaikka muisti muuten olisi mennyt.
Musiikilla onkin näytelmässä tärkeä osuus. Tunnelmaan päästään jo ennen esitystä, kun vanhat tutut iskelmät kaikaavat rannassa. Santeri Helinheimon musiikkidramaturgia liittyy oleellisesti tapahtumiin ja tukee kokonaisuutta.
Hauskaa yhteisvoimistelua
Näytelmän alussa pieni Jooseppi joutuu vanhempiensa eron takia hylätyksi ja hänet myydään
huutolaispoikana Vuorisen perheeseen. Hän saa uuden nimen, Joskan, ja hyvät, oikeamieliset vanhemmat. Pikkusisko IidaLiisan synnyttyä perheessä vallitsee sopusointu, jonka rikkoo isän kaatuminen sodassa. IidaLiisa ei äidin loputonta itkemistä tahdo ymmärtää onhan hänkin kaatunut monta kertaa.
Esityksen tapahtumat keskittyvät Tampereelle ja lähipitäjiin. Muistoissa liikahtavat niin Leivon leipomo kuin paukkuva ja sauhuava Väinö Paunukin. Pääkaupunkiinkin matkustetaan voimistelemaan Työväen liittojuhlille vuonna 1946. Kohtaus on yksi näytelmän hauskimmista ja sen kruunaa Ilkka A. Jokisen mainio juonto ja Wilma Seppälän ajanmukainen koreografia.
Nuori näyttelijäkunta onnistuu monissa rooleissaan hyvin. Erityiskiitoksen ansaitsee Anne Mäkelä, joka osaa muuntautua rakastavasta äidistä rohkeaksi tanssiaskuningattareksi. Titus Torniainen koskettaa huutolaispoikana ja napakkana opettajana. Teemu Mäkinen on lempeä isä ja pelottava hullu-Uuno sekä haavoittunut sotapoika. Wilma Seppälän kipakka, hylkäävä äiti on IidaLiisa isäntytön täydellinen vastakohta. Jere Saarelan taiteilija saa lapset malleiksi Aleksanterin kirkkopuistoon tekemäänsä suihkulähteeseen. Tiia Sorjonen osaa olla hänen viehättävä pikkusiskonsa.
Hienotunteista aiheen käsittelyä
Sotaaikaa näytelmässä käsitellään pääosin kotirintaman kautta. Pari haavoittunutta sotilasta riittää
kertomaan, miten vaikeata siellä oli. Sankarivainajina toimivat rullalle käärityt räsymatot, jotka muutenkin taipuvat moneksi. Ruut Luodon lavastuksessa käytetään nokkelasti myös isoja kaapelikeloja.
Suvi Poutun puvustus on oivaltava ja tukee kutakin aikaa kuten viehkot värikkäät tanssimekot.
MeriMaija Näykin ohjaama On elomme muistoja vain korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Asukkaiden,omaisten, hoitohenkilökunnan ja katsojien yhteinen kokemus on enemmän kuin tavallinen teatteriesitys. Ohjaaja on käsitellyt aiheita kunnioittavasti ja hienotunteisesti ketään loukkaamatta.
Näytelmän jälkeenjuotujen muistokahvien aikana voi kertoa omista kokemuksistaan tai kirjoittaa niitä muistovihkoihin.
Myöhemmin esityksen kanssa on tarkoitus vierailla Pirkanmaan vanhainkodeissa ja laitoksissa.
Koukkuniemen Kalevala hanke teki soveltavaa teatteria
Vanhusten muistot pääsivät näyttämölle
Näsijärven rannalla, Koukkuniemen pihalla, koettiin tänä kesänä ennen näkemättömiä teatterielämyksiä. Ikäihmisten haastattelujen perusteella syntyi esitys, joka valotti elämää aina 1900 luvun alusta. On elomme muistoja vain näytelmä herätti henkiin vanhusten rakkaat ja raskaatkin muistot.
Näytelmän ohjaaja, teatteriilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Meri-Maija Näykki, 23, kyseli lapsena pikkumummiltaan Eilalta millaista elämä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli ollut. Mummi kertoi tarinoita ja innostui myöhemmin kirjoittamaan muistonsa kirjaseen. Tästä Meri-Maija sai idean vanhusten muistojen ja kokemusten tallentamisesta jälkipolville. Niinpä hän kokosi nuoren porukan ja perusti Koukkuniemen teatterin.
Yhdessä opiskelutoverinsa Marko Tammisen kanssa Näykki haastatteli Koukkuniemen asukkaita ja niiden perusteella syntyi näytelmän käsikirjoitus. Esitysdramaturgiksi saatiin lahjakas 20vuotias Iira Halttunen, joka kirjoitti Komteatterille ensimmäisen näytelmänsä jo 14vuotiaana.
On elomme muistoja vain on rakenteeltaan sirpalemainen. Kohtaukset ovat melko lyhyitä ja esitys soveltuu hyvin muistisairaillekin. Ikääntyneet katsojat eläytyivät täysin näytelmään. Eräs mummo alkoi laulaa näyttämölla alkanutta Mä oksalla ylimmällä laulua muistaen kaikki säkeistöt. Laulujen sanat pysyvät usein mielessä, vaikka muisti muuten olisi mennyt.
Musiikilla onkin näytelmässä tärkeä osuus. Tunnelmaan päästään jo ennen esitystä, kun vanhat tutut iskelmät kaikaavat rannassa. Santeri Helinheimon musiikkidramaturgia liittyy oleellisesti tapahtumiin ja tukee kokonaisuutta.
Hauskaa yhteisvoimistelua
Näytelmän alussa pieni Jooseppi joutuu vanhempiensa eron takia hylätyksi ja hänet myydään
huutolaispoikana Vuorisen perheeseen. Hän saa uuden nimen, Joskan, ja hyvät, oikeamieliset vanhemmat. Pikkusisko IidaLiisan synnyttyä perheessä vallitsee sopusointu, jonka rikkoo isän kaatuminen sodassa. IidaLiisa ei äidin loputonta itkemistä tahdo ymmärtää onhan hänkin kaatunut monta kertaa.
Esityksen tapahtumat keskittyvät Tampereelle ja lähipitäjiin. Muistoissa liikahtavat niin Leivon leipomo kuin paukkuva ja sauhuava Väinö Paunukin. Pääkaupunkiinkin matkustetaan voimistelemaan Työväen liittojuhlille vuonna 1946. Kohtaus on yksi näytelmän hauskimmista ja sen kruunaa Ilkka A. Jokisen mainio juonto ja Wilma Seppälän ajanmukainen koreografia.
Nuori näyttelijäkunta onnistuu monissa rooleissaan hyvin. Erityiskiitoksen ansaitsee Anne Mäkelä, joka osaa muuntautua rakastavasta äidistä rohkeaksi tanssiaskuningattareksi. Titus Torniainen koskettaa huutolaispoikana ja napakkana opettajana. Teemu Mäkinen on lempeä isä ja pelottava hullu-Uuno sekä haavoittunut sotapoika. Wilma Seppälän kipakka, hylkäävä äiti on IidaLiisa isäntytön täydellinen vastakohta. Jere Saarelan taiteilija saa lapset malleiksi Aleksanterin kirkkopuistoon tekemäänsä suihkulähteeseen. Tiia Sorjonen osaa olla hänen viehättävä pikkusiskonsa.
Hienotunteista aiheen käsittelyä
Sotaaikaa näytelmässä käsitellään pääosin kotirintaman kautta. Pari haavoittunutta sotilasta riittää
kertomaan, miten vaikeata siellä oli. Sankarivainajina toimivat rullalle käärityt räsymatot, jotka muutenkin taipuvat moneksi. Ruut Luodon lavastuksessa käytetään nokkelasti myös isoja kaapelikeloja.
Suvi Poutun puvustus on oivaltava ja tukee kutakin aikaa kuten viehkot värikkäät tanssimekot.
MeriMaija Näykin ohjaama On elomme muistoja vain korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Asukkaiden,omaisten, hoitohenkilökunnan ja katsojien yhteinen kokemus on enemmän kuin tavallinen teatteriesitys. Ohjaaja on käsitellyt aiheita kunnioittavasti ja hienotunteisesti ketään loukkaamatta.
Näytelmän jälkeenjuotujen muistokahvien aikana voi kertoa omista kokemuksistaan tai kirjoittaa niitä muistovihkoihin.
Myöhemmin esityksen kanssa on tarkoitus vierailla Pirkanmaan vanhainkodeissa ja laitoksissa.
