1/3 rukiinjyviä (Mistä jyviä voi ostaa?)
2/3 vehnänjyviä (Paljonko näitä jyviä siis pitää olla, että on tarpeeksi?)
vähän voita (Kuinka paljon on vähän?)
1. Keitä jyvät pehmeiksi (Kuinka pehmeä jyvä voi olla?) kattilassa.
2. Jäähdytä jyvät (Käyvätkö linnut ja oravat syömässä jyviä, jos niitä jäähdyttää ulkona?).
3. Paista uunissa 200 asteessa keskiruskeaksi (Eli kuinka kauan?) ja kääntele erittäin usein (3min, 5min vai 10 min välein?).
4. Jauha jyvät kahvimyllyssä (Kuinka karkeiksi? Käykö sähkömylly?).
5. Mittaa jauhetta vähintään 3tl kuppia (…ja kuppikoko oli?) kohden ja keitä ”kahvit”. Keitä jonkin aikaa voimakkaasti ja seisota sitten hellan reunalla näin korvikkeesta irtoaa makua.
Voiko tämä maistua hyvältä?
Kysymyksiä herää paljon, kun valmistaa jotakin, mitä ei ole ennen tehnyt.
Prosessin aikana täytyy olla tarkkana ja sietää sitä, että vastaus kysymykseen löytyy vasta matkan varrella. Osa vastauksista saattaa valjeta vasta kun katselee kiikkustuolissa matkalta otettuja kuvia. Joka tapauksessa vastausten löytäminen on palkitsevaa.
Kun maistoimme itse valmistamaamme korvikekahvia, se maistui hyvältä! Kolmen tunnin keskeneräisyyden sietäminen siis kannatti ja seuraavaa erää valmistaessa sai jo nauttia kokeilun tuomasta varmuudesta.
Tämä sama pätee myös teatteriin.
Samalla kun Koukkuniemen työhuoneemme eilen täyttyi työryhmäläisistämme, se täyttyi myös kysymyksistä:
Millainen rooli minulle tulee? Millainen värimaailma puvustukseen sopisi? Voiko rekvisiittapolkupyörillä ajaa sisällä? Mitä biisejä näyttelijät laulavat?
Näihin kysymyksiin jouduin vastaamaan: En tiedä.
Keskeneräisyys on kutkuttavaa, hermostuttavaa ja raskasta, pahimmillaan aivan sietämätöntä. Mutta kun vastauksia ei ole valmiina, ne voi itse luoda. Ja luomisestahan taiteessa on kyse.
Minulle tällainen työtapa on se oikea. Kun kaikki alkaa jostain muusta kuin tekstistä, jokainen teatterityöryhmän jäsen joutuu keskeneräisyyden kautta luovien kysymysten äärelle:
Millaisessa maailmassa tässä esityksessä ollaan? Miten meidän kaikkien henkilökohtaiset luovat prosessimme asettuvat yhteiseksi teokseksi? Mikä on tärkeintä? Mitä tällä projektilla halutaan sanoa?
Vaikka UNHOLA – unohtumattomia muistoja esityksemme harjoitellaan tekstin kautta, prosessiluontoisuus on tässä projektissa äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä meillä alkaa olla jo jonkinlainen runko, hahmoja ja kohtauksia. Mutta ne kaikki saavat elää.
Teksti saa elää siksi, että kaikki projektissa mukana olevat voisivat vaikuttaa siihen. Puvustaja ja lavastaja eivät vain toteuta visuaalista ilmettä tekstin mukaan, vaan teksti voi myös palvella heidän ideoitaan. Teksti voi myös alkaa puhua näyttelijöiden kieltä, eivätkä näyttelijät pakottautua tekstin kieleen.
Minusta on ikävää, että teatterimaailmassa elää perinteitä siitä, että työryhmäläiset pääsääntöisesti palvelevat tekstiä ja ohjaajaa. Ei. Teatterityöryhmän tehtävä on yhdessä palvella katsojaa. Sekä työryhmässä, että katsomossa on lukuisia erilaisia persoonia ja näkemyksiä. Erilaisia näkemyksiä yhdistelemällä syntyy kokonaisvaltaisempaa estetiikkaa ja tarinankerrontaa, joka tavoittaa myös useamman katsojan. Kun ihmiset omasta halustaan yhdistävät voimansa syntyy väkisin jotakin kaunista.
Minun ensimmäinen hyvä ideani saattaa jossain kohtaa muuttua huonoksi ideaksi suhteessa yhteiseen ideaverkkoon. Se ei silti tee ideastani huonoa sinänsä. Se tekee siitä osan hedelmällistä prosessia.
Ei korvikekahvikaan varmasti maistuisi niin hyvältä, jos emännät eivät olisi aikanaan kehitelleet sitä yhdessä erilaisten vaiheiden kautta.
Meri-Maija - ohjaaja
2/3 vehnänjyviä (Paljonko näitä jyviä siis pitää olla, että on tarpeeksi?)
vähän voita (Kuinka paljon on vähän?)
1. Keitä jyvät pehmeiksi (Kuinka pehmeä jyvä voi olla?) kattilassa.
2. Jäähdytä jyvät (Käyvätkö linnut ja oravat syömässä jyviä, jos niitä jäähdyttää ulkona?).
3. Paista uunissa 200 asteessa keskiruskeaksi (Eli kuinka kauan?) ja kääntele erittäin usein (3min, 5min vai 10 min välein?).
4. Jauha jyvät kahvimyllyssä (Kuinka karkeiksi? Käykö sähkömylly?).
5. Mittaa jauhetta vähintään 3tl kuppia (…ja kuppikoko oli?) kohden ja keitä ”kahvit”. Keitä jonkin aikaa voimakkaasti ja seisota sitten hellan reunalla näin korvikkeesta irtoaa makua.
Voiko tämä maistua hyvältä?
Kysymyksiä herää paljon, kun valmistaa jotakin, mitä ei ole ennen tehnyt.
Prosessin aikana täytyy olla tarkkana ja sietää sitä, että vastaus kysymykseen löytyy vasta matkan varrella. Osa vastauksista saattaa valjeta vasta kun katselee kiikkustuolissa matkalta otettuja kuvia. Joka tapauksessa vastausten löytäminen on palkitsevaa.
Kun maistoimme itse valmistamaamme korvikekahvia, se maistui hyvältä! Kolmen tunnin keskeneräisyyden sietäminen siis kannatti ja seuraavaa erää valmistaessa sai jo nauttia kokeilun tuomasta varmuudesta.
Tämä sama pätee myös teatteriin.
Samalla kun Koukkuniemen työhuoneemme eilen täyttyi työryhmäläisistämme, se täyttyi myös kysymyksistä:
Millainen rooli minulle tulee? Millainen värimaailma puvustukseen sopisi? Voiko rekvisiittapolkupyörillä ajaa sisällä? Mitä biisejä näyttelijät laulavat?
Näihin kysymyksiin jouduin vastaamaan: En tiedä.
Keskeneräisyys on kutkuttavaa, hermostuttavaa ja raskasta, pahimmillaan aivan sietämätöntä. Mutta kun vastauksia ei ole valmiina, ne voi itse luoda. Ja luomisestahan taiteessa on kyse.
Minulle tällainen työtapa on se oikea. Kun kaikki alkaa jostain muusta kuin tekstistä, jokainen teatterityöryhmän jäsen joutuu keskeneräisyyden kautta luovien kysymysten äärelle:
Millaisessa maailmassa tässä esityksessä ollaan? Miten meidän kaikkien henkilökohtaiset luovat prosessimme asettuvat yhteiseksi teokseksi? Mikä on tärkeintä? Mitä tällä projektilla halutaan sanoa?
Vaikka UNHOLA – unohtumattomia muistoja esityksemme harjoitellaan tekstin kautta, prosessiluontoisuus on tässä projektissa äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä meillä alkaa olla jo jonkinlainen runko, hahmoja ja kohtauksia. Mutta ne kaikki saavat elää.
Teksti saa elää siksi, että kaikki projektissa mukana olevat voisivat vaikuttaa siihen. Puvustaja ja lavastaja eivät vain toteuta visuaalista ilmettä tekstin mukaan, vaan teksti voi myös palvella heidän ideoitaan. Teksti voi myös alkaa puhua näyttelijöiden kieltä, eivätkä näyttelijät pakottautua tekstin kieleen.
Minusta on ikävää, että teatterimaailmassa elää perinteitä siitä, että työryhmäläiset pääsääntöisesti palvelevat tekstiä ja ohjaajaa. Ei. Teatterityöryhmän tehtävä on yhdessä palvella katsojaa. Sekä työryhmässä, että katsomossa on lukuisia erilaisia persoonia ja näkemyksiä. Erilaisia näkemyksiä yhdistelemällä syntyy kokonaisvaltaisempaa estetiikkaa ja tarinankerrontaa, joka tavoittaa myös useamman katsojan. Kun ihmiset omasta halustaan yhdistävät voimansa syntyy väkisin jotakin kaunista.
Minun ensimmäinen hyvä ideani saattaa jossain kohtaa muuttua huonoksi ideaksi suhteessa yhteiseen ideaverkkoon. Se ei silti tee ideastani huonoa sinänsä. Se tekee siitä osan hedelmällistä prosessia.
Ei korvikekahvikaan varmasti maistuisi niin hyvältä, jos emännät eivät olisi aikanaan kehitelleet sitä yhdessä erilaisten vaiheiden kautta.
Meri-Maija - ohjaaja