| Ensi-iltaviikko on alkanut. Ennakkonäytös taputeltu. H-hetket. On alkamassa aina yhtä kuumottavan kutkuttava, muutosta merkitsevä, teatterintekoprosessin vaihe – nimittäin esityskausi. Tämä uusi era on tietysti luonnollista jatkumoa harjoituskaudelle, jota osaltani juuri nyt haluan perata. | |
Alkukesä oli viileä. Mutta sitäpä onkin sitten vaikeampi summata. Produktiosta riippumatta harjoituskaudet tuntuvat aina pitävän sisällään horisontinlevyisen tunteidenspektrin ja uusien haasteiden kirjon. Oli tekijä kuinka kokenut tai kokematon tahansa, tulee hän jok'ikistä taidekappalettaan tehdessä kohtaamaan itsensä varjoissa lymyileviä skeletoreja. Ne voivat olla mitä tahansa kehollisten oivalluksien ja piilevien asenteiden välillä, ja tämäkin mitta-asteikko on vain pygmi verrattuna havaittuun (ja havaitsemattomaan) todellisuuteen. Tämä siis, jos asiat ovat niinkuin niiden kuuluu.
Mitä minä siis olen oppinut? Se vaatii pohjaselostuksen siitä, mitä olen tehnyt. Kun Meri-Maija kysyi toukokuussa, josko tulisin hänelle ja muulle triangelille (lue: hankkeen päätoteuttajat) assistentiksi, lupauduin heti. Olihan hanke jo viime kesältä tuttu, tekijät sitäkin tutumpia ja ohjaajantyö silmätulehduksenlailla syyhyävä seutu. En kuitenkaan osannut aavistaa mitä tuleman piti. Sen lisäksi, että sain ohjata kokonaisuutta sekä näyttelijöitä, pääsin markkeeraamaan läsnäolemattomia näyttelijöitä, vääntämään vegepihvejä ja levittelemään leipiä, opettelemaan samaa koodikieltä äänipöydän ja XLR-kaapelien kanssa sekä hoitamaan kaikkia niitä lukuisia, pieniä ja yllättäviä, pohjattoman akuutteja, liikkuvia osasia. Roolini työryhmässä on siis ollut täysi ja totaali sekametelisoppa, mutta hyväksyttyäni tämän, oivalsin myös, että teatteri tarvitsee aina tekijöitä. Heitä, ketkä tekevät työtä nirsoilematta ja nähdessään tuntemattoman, eivät väistä, vaan sukeltavat siihen.
Ylpeys ja turhamaisuus ovat ne kompastinkivet jotka kampittavat kantajansa väistämättä, oli kyseessä kuka tahansa. Oppini on siis ollut monena ja yksi merkittävimmistä on ollut juurikin tämä: jalat maassa, rauhassa hengitellen, aina. ”Näissä hommissa ei saa olla kiire” - kuuluu mysteerilainaus.
Suurin haaste on ollut yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on koska puhua, koska ei. Tulee muistaa, etten minä ole esityksen ohjaaja, mutta ei ”assarin” siedä myöskään syyttä suotta paikalla palloilla. Kyseessä on rooli, jonka tehtävä on auttaa jokaisella osa-alueella. Elintärkeää on nähdä ohjaajan visio, puhua samaa kieltä ja olla myös itse kykenevä tarttumaan puikkoihin silloin, kun puikot tarvitsevat tarttujaa. Eli kuten on teatterin perimmäinen olemus, on myös assistentin rooli aistimista to the max. Voinkin siis täysin sydämin suositella assarointia jokaiselle. Se kasvattaa.
Nyt kun kappale on ensi-iltayleisöä vaille valmis synnytykseen, on pakko todeta, että siitä tuli pirun hyvä. Tule ja todista, sillä valhetta emme tahdo, valhetta emme tee. Nähdään Unholassa. On nyt aika assarin män nukkuman.
Titus - ohjaajan assistentti
Mitä minä siis olen oppinut? Se vaatii pohjaselostuksen siitä, mitä olen tehnyt. Kun Meri-Maija kysyi toukokuussa, josko tulisin hänelle ja muulle triangelille (lue: hankkeen päätoteuttajat) assistentiksi, lupauduin heti. Olihan hanke jo viime kesältä tuttu, tekijät sitäkin tutumpia ja ohjaajantyö silmätulehduksenlailla syyhyävä seutu. En kuitenkaan osannut aavistaa mitä tuleman piti. Sen lisäksi, että sain ohjata kokonaisuutta sekä näyttelijöitä, pääsin markkeeraamaan läsnäolemattomia näyttelijöitä, vääntämään vegepihvejä ja levittelemään leipiä, opettelemaan samaa koodikieltä äänipöydän ja XLR-kaapelien kanssa sekä hoitamaan kaikkia niitä lukuisia, pieniä ja yllättäviä, pohjattoman akuutteja, liikkuvia osasia. Roolini työryhmässä on siis ollut täysi ja totaali sekametelisoppa, mutta hyväksyttyäni tämän, oivalsin myös, että teatteri tarvitsee aina tekijöitä. Heitä, ketkä tekevät työtä nirsoilematta ja nähdessään tuntemattoman, eivät väistä, vaan sukeltavat siihen.
Ylpeys ja turhamaisuus ovat ne kompastinkivet jotka kampittavat kantajansa väistämättä, oli kyseessä kuka tahansa. Oppini on siis ollut monena ja yksi merkittävimmistä on ollut juurikin tämä: jalat maassa, rauhassa hengitellen, aina. ”Näissä hommissa ei saa olla kiire” - kuuluu mysteerilainaus.
Suurin haaste on ollut yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on koska puhua, koska ei. Tulee muistaa, etten minä ole esityksen ohjaaja, mutta ei ”assarin” siedä myöskään syyttä suotta paikalla palloilla. Kyseessä on rooli, jonka tehtävä on auttaa jokaisella osa-alueella. Elintärkeää on nähdä ohjaajan visio, puhua samaa kieltä ja olla myös itse kykenevä tarttumaan puikkoihin silloin, kun puikot tarvitsevat tarttujaa. Eli kuten on teatterin perimmäinen olemus, on myös assistentin rooli aistimista to the max. Voinkin siis täysin sydämin suositella assarointia jokaiselle. Se kasvattaa.
Nyt kun kappale on ensi-iltayleisöä vaille valmis synnytykseen, on pakko todeta, että siitä tuli pirun hyvä. Tule ja todista, sillä valhetta emme tahdo, valhetta emme tee. Nähdään Unholassa. On nyt aika assarin män nukkuman.
Titus - ohjaajan assistentti
