Muistan kärkitossujeni tuoksun balettitunneilta. Odotuksen, että nuoremmat oppilaat päättäisivät tuntinsa. Sitten ne jäivät kuitenkin ihaillen katsomaan meitä vanhempia ja "taitavampia". Muistan kuinka ala-asteen liikuntatunnilla pelattiin pesäpalloa. Pesältä toiselle juoksemisessa olin huono, mutta pallon löin pitkälle niin ei se haitannut.

Muistan pukeutuneeni juhlatilaisuuksiin pelkkään mustaan ja punaiseen monen vuoden ajan, koska ne olivat isäni lempivärit. Muistan, kun käytin ensimmäisen kerran hametta housujen sijasta yläasteella. Jännitti hirveästi tuleeko muilta sanomista.

Muistan, kun minua vietiin jo kymmenettä kertaa hammaslääkärille, kun en suostunut avaamaan suutani. Pelotti. Muistan käyneeni verikokeessa lastenosastolla. Kaikki muut lapset itkivät ja parkuivat täyttä päätä. Minä hillitsin itseni piikkiä pistettäessä ja hymyilin. Hoitaja oli ylpeä.

Muistan ensimmäisen kerran, kun join kahvia. Maitoa oli puolet kupista ja silti irvistelin maulle. Muistan vuosia myöhemmin, kun asuin Oulussa. Kämppikseni keitti itselleen ja minulle pannullisen kahvia per päivä.

Muistan, kun kävin lavatansseissa. Pallomekko päällä sai tanssia kaverin isän kanssa. Muistan, että olen aina pitänyt tanssimisesta kaikissa sen muodoissa.

Mutta sitäpä onkin sitten vaikeampi summata. Produktiosta riippumatta harjoituskaudet tuntuvat aina pitävän sisällään horisontinlevyisen tunteidenspektrin ja uusien haasteiden kirjon. Oli tekijä kuinka kokenut tai kokematon tahansa, tulee hän jok'ikistä taidekappalettaan tehdessä kohtaamaan itsensä varjoissa lymyileviä skeletoreja. Ne voivat olla mitä tahansa kehollisten oivalluksien ja piilevien asenteiden välillä, ja tämäkin mitta-asteikko on vain pygmi verrattuna havaittuun (ja havaitsemattomaan) todellisuuteen. Tämä siis, jos asiat ovat niinkuin niiden kuuluu.

Mitä minä siis olen oppinut? Se vaatii pohjaselostuksen siitä, mitä olen tehnyt. Kun Meri-Maija kysyi toukokuussa, josko tulisin hänelle ja muulle triangelille (lue: hankkeen päätoteuttajat) assistentiksi, lupauduin heti. Olihan hanke jo viime kesältä tuttu, tekijät sitäkin tutumpia ja ohjaajantyö silmätulehduksenlailla syyhyävä seutu. En kuitenkaan osannut aavistaa mitä tuleman piti. Sen lisäksi, että sain ohjata kokonaisuutta sekä näyttelijöitä, pääsin markkeeraamaan läsnäolemattomia näyttelijöitä, vääntämään vegepihvejä ja levittelemään leipiä, opettelemaan samaa koodikieltä äänipöydän ja XLR-kaapelien kanssa sekä hoitamaan kaikkia niitä lukuisia, pieniä ja yllättäviä, pohjattoman akuutteja, liikkuvia osasia. Roolini työryhmässä on siis ollut täysi ja totaali sekametelisoppa, mutta hyväksyttyäni tämän, oivalsin myös, että teatteri tarvitsee aina tekijöitä. Heitä, ketkä tekevät työtä nirsoilematta ja nähdessään tuntemattoman, eivät väistä, vaan sukeltavat siihen. 
Ylpeys ja turhamaisuus ovat ne kompastinkivet jotka kampittavat kantajansa väistämättä, oli kyseessä kuka tahansa. Oppini on siis ollut monena ja yksi merkittävimmistä on ollut juurikin tämä: jalat maassa, rauhassa hengitellen, aina. ”Näissä hommissa ei saa olla kiire” - kuuluu mysteerilainaus.

Suurin haaste on ollut yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on koska puhua, koska ei. Tulee muistaa, etten minä ole esityksen ohjaaja, mutta ei ”assarin” siedä myöskään syyttä suotta paikalla palloilla. Kyseessä on rooli, jonka tehtävä on auttaa jokaisella osa-alueella. Elintärkeää on nähdä ohjaajan visio, puhua samaa kieltä ja olla myös itse kykenevä tarttumaan puikkoihin silloin, kun puikot tarvitsevat tarttujaa.  Eli kuten on teatterin perimmäinen olemus, on myös assistentin rooli aistimista to the max. Voinkin siis täysin sydämin suositella assarointia jokaiselle. Se kasvattaa. 

Nyt kun kappale on ensi-iltayleisöä vaille valmis synnytykseen, on pakko todeta, että siitä tuli pirun hyvä. Tule ja todista, sillä valhetta emme tahdo, valhetta emme tee. Nähdään Unholassa. On nyt aika assarin män nukkuman.



Titus - ohjaajan assistentti

Suomen kesä kun on näyttänyt tippansa, niin viime viikon sateisen sään takia harjoiteltiin näytelmää paljon sisätiloissa. Koukkuniemen juhlatalon sali on näyttävä tila ja UNHOLA sujahtaa sinnekin mallikkaasti. 

Terkkuja taas harjoituskaudelta!

Viime viikolla oli sitten taas kaiken näköistä puuhaa Unholan maailmassa. Vietettiin musapäivää ja tuttuun tapaan käytiin näytelmätekstiä läpi kohtausharjoitusten muodossa. Musapäivänä harjoiteltiin Unholan laulu- ja musiikkiosuuksia. Täytyy sanoa, että ensimmäiset lauluharjoitukset ulkona olivat haasteita täynnä. Näsijärven tuulen tuiverruksessa ja ukkospilvien alla saa aikalailla taiteilla, että saa sulosoinnut kantamaan katsomoon asti. Laulaminen on loppupeleissä todella herkkää touhua ja se vaatii totuttelua ja rohkeutta. En ole juurikaan laulanut yleisön edessä saati ulkolavoilla, jotenka palleareeniä tarvitaan vielä. 

Kohtausharjoituksissa käytiin muun muassa pommisuojassa, nurkkatansseissa sekä roolihahmojen Helmin ja Johanneksin kotona. Lauantain privaattitreeneissä pääsin taas hieman lähemmäksi Miili- roolihahmoani. Viime viikolla sain myös sovittaa Miilille tulevia silmälaseja. Niissä oli kylläkin sen verran päätähuimaavat vahvuudet, että rillit menivät vielä tuunattavaksi. Jännää! Pikkuhiljaa ne henkilöt sieltä kasaantuu.

Maanantaina 6. heinäkuuta Unholan roolihahmot valtasivat Tampereen keskustan torit. Miili ja Ilmari (Patrikin kommarihahmo) pääsivät seikkailemaan keskustorille ja 300 Unhola-esitettä löysi tiensä uusiin koteihin. Torilla koin monia upeita kohtaamisia ja sain kuulla koskettavia tarinoita. Selkeästi Unholan kaltaiselle produktiolle on tarvetta. Enemmänkin kaivattaisiin tilaa jakaa muistoja ja etenkin kuuntelevia korvia on harvassa. Torilla tapasin muun muassa henkilön, joka tunsi alkuperäiset Unholat, joiden mukaan Unholan kaupunginosa on saanut nimensä. 

Torivaltauspäivän iltana harjoiteltiin esitykseen tulevaa muistokahviota. Testasimme kuinka muistokahvion tämän hetkinen soveltavaa teatteria hyödyntävä konsepti toimii. Saimme kahvioon myös koeyleisön. Esityksen jälkeen pidettävässä muistokahviossa on siis luvassa toiminnallisia pisteitä 40-50-luvun hengessä.

Tällä viikolla on luvassa neljä läpimenoa, joissa esitystä harjoitellaan kokonaisuutena. Odotan innolla miten palaset loksahtavat paikoilleen!

terkuin,


Matilda -näyttelijä

Ensimmäinen työryhmätapaaminen olikin sitten jo pian, ja kun tutustuin siellä oleviin mahtaviin tyyppeihin, huomasin, ettei ollut paha olla ainoa peruskouluikäinen. Nyt olemme jo kovaa vauhtia harjoittelemassa tekstiä, jonka vihdoin olemme saaneet käsiimme. Teksti on todella hyvä ja harjoituksiin on aina todella mukava tulla. Roolihahmoista on tullut kaikille jo vähän niin kuin parhaita kavereita. Omat roolihahmoni (hienostotyttö sekä uuteen kotiin adoptoitu orpo) alkavat koko ajan muotoutua paremmin ja paremmin. 

Olen myös mukana vanhuskummitoiminnassa. Vanhuskummini-Helmin kanssa on mukava jutustella vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Helmi on todella skarppi ja aina hyvällä tuulella. Meitä haastateltiin Helmin kotipaikkakunnan lehteen ja olemme käyneet mm. kävelyllä Koukkuniemen alueella.


Annika - näyttelijä